King Arthur: Legend of the Sword

Kaiken järjen mukaan minun pitäisi olla mielissäni Guy Ritchien elokuvasta King Arthur: Legend of the Sword. Pidän historiallisista elokuvista ja niihin liitetyistä tarinoista. Hyvin tehdyt toimintaelokuvat komeilla lavasteilla ja ammattitaitoisilla näyttelijöillä ovat myös mieleeni. Kaikesta huolimatta en pitänyt lainkaan kuningas Arthurin valtaannousun uusimmasta versiosta.

Komea poika Arthur (Charlie Hunnam) varttuu bordellissa pojasta aikuiseksi. Sisällä palaa kuitenkin kunnianhimo, joka alusta asti paljastaa pojassa olevan ainesta muuhunkin. Samaan aikaan veljensä (eli Arthurin isän) pettänyt Vortigern (Jude Law) pitää Englannissa valtaa veljeillen myös pahamaineisten viikinkien kanssa. Vedettyään miekan kivestä Arthur ryhtyy kokoamaan kapinallisten joukkoa eli pyöreän pöydän ritareita, joilla paha Vortigern kaadetaan, ja heivataan siinä sivussa viikingit pois engelsmannien mailta.

Tarina kerrotaan annoksella brittiläistä ylpeyttä, joka istuu tällaiseen aiheeseen varsin hyvin. Ja kuten jo mainitsin, on toteutus kaikin tavoin erittäin ammattitaitoista aina näyttelijävalinnoista ja puvustuksesta tehosteisiin asti. Ongelmana on ohjaajan tapa sotkea takautumat ja nykyhetken tapahtumat keskenään. Leikkaustapa on kieltämättä toimiva ja ehkä innovatiivinenkin. Samalla se kuitenkin luo elokuvaan rauhattoman ja hyppivän tunnelman. Suurin ongelma on kuitenkin se, että tällä kikalla leffasta tulee tarpeettoman vaikeasti seurattava. Aihepiirin täytyy siis todella kiinnostaa katsojaa, sillä hyppivä leikkaus pakottaa olemaan intensiivisesti alati läsnä elokuvaa seuraamassa.

Toinen ongelma liittyy musiikkiin. Ohjaaja onnistuu upeasti hiljaisten kohtien kanssa: hyvin usein täysi hiljaisuus on tehokkaampaa kuin kovin orkesteripauhina. Mutta kun se musiikki ei ole orkesteripauhinaakaan. Sävelvalinnat ovat kummallisia, eivätkä ne oikein tunnu istuvan elokuvan tyyliin lainkaan. Toki se luo persoonallisen pisteen iin päälle, mutta samalla sävelmä hyppää tarpeettoman paljon katsojan tietoisuuteen leffan aikana. Mielestäni musiikin tehtävä on ennen kaikkea tukea tarinaa käsillä olevia tunnetiloja voimistamalla, eikä suinkaan olla kokonaan oma ohjelmanumeronsa muun esityksen kustannuksella.

Mitään erityisen yllättävää ei ole luvassa, sillä tarina itsessään on kerrottu jo niin moneen kertaan eri muodoissaan. Toisaalta ohjaajan erikoiset tehokeinot viittaavat juuri tämän tiedostamiseen: olennaista ei ole tarina vaan miten se kerrotaan.

Lisämateriaalit ovat yllättävän kattavat. Mukana on kaikkiaan yhdeksän vaihtelevan mittaista katsausta elokuvan tekemiseen. Perinteitä kunnioitetaan harmillisen suurella määrällä rinkikehumista, mutta onneksi itse asiaakin riittää. Kuningas Arthurin legendan taustoitus toimii hyvänä lisävalaisuna aiheeseen perehtymättömille.

King Arthur: Legend of the Sword on rautaisella ammattitaidolla ja -ylpeydellä tehty suuren budjetin elokuva, joka kertoo yhden länsimaalaisen kulttuurin klassisista tarinoista. Arvosana tipahtaa kehnoksi siksi, etten jostain syystä pitänyt näkemästäni lainkaan.